Vaalirahat julki

Tänään julkistettiin kunnallisvaaleissa valittujen tekemät vaalirahoitusilmoitukset. Hämeenlinnassa hajonta oli melkoista. Kallein kampanja maksoi 4000 euroa ja halvin 15. Keskimäärin rahaa käytettiin 1300 euroa.

Oma vaalirahoitukseni oli hiukan vaille 1500 euroa. Sain puolueeltani 464 euroa ja hämeenlinnalaisilta vasemmistorakentajilta tonnin. Omasta pussista meni muutama kymppi. En laskenut pikkukuluja kuten bensaa, iltaisin askartelemiani ja jakamiani tikkuaskeja ja lämpökynttilöitä enkä tietenkään omaa aikaani, jota käytin vaalikampanjaan.

Yhden saamani äänen hinnaksi tuli vajaa 5 euroa. Sekin lienee aika tavalla valittujen hämeenlinnalaisvaltuutettujen keskitasoa.

Ylivoimaisesti suurin osa vaalirahoituksestani meni paikalliselle mediakonsernille, joka julkaisee Hämeen Sanomia, Kaupunkiuutisia ja Viikkouutisia. Kampanjani perustui pieniin 50 palstamillimetrin kokoisiin ilmoituksiin, joissa oli kuvan lisäksi nimi, numero, nettisivujeni osoite ja tunnukseni "Vasen puolustaja", jota olen käyttänyt kaikissa 20 vuoden aikana käymissäni vaaleissa.

Aloitin lehtimainonnan ensimmäisten joukossa ja ilmoituksia julkaistiin n. 25 kertaa eli ilmoitteluni perustana olivat toistot. Olen havainnut sen vuosien varrella hyväksi. Naama painuu mieleen.

Koska pääosa vaalirahoituksestani oli vasemmistoliittolaisten ja ammatillisesti järjestäytyneiden palkansaajien sponsoroimaa, ilmoitan näin julkisesti ajavani valtuustotyössäni kaikilla tavoin näiden taustaryhmieni parasta.

Yksimielisyyden paine

Hämeenlinnassa on vuosikymmeniä ollut tilanne, että kokoomus ja sosialidemokraatit hallitsevat kunnallispolitiikkaa yhdessä. Uudessa suurkunnassakin heidän asemansa on vahva - kummallakin on 20 paikkaa 59-jäsenisessä valtuustossa.

Eilisessä kaupunginvaltuuston kokouksessa - joka meni lähes puheitta läpi - tuli taas mieleeni ajatus siitä, mitä vaaroja pitkäaikaisella yksituumaisuudella, kaikista hyvistä puolistaan huolimatta, saattaa olla.

Kun asetelmat ja äänestyksen tulos on jo etukäteen tiedossa, vain harvat uskaltavat olla eri mieltä. Tämä koskee niin näiden suurten puolueiden kuin pienempienkin ryhmien valtuutettuja. He joutuvat silmätikuiksi.

Nykyisessä valtuustossa leimaamista joutui aika ajoin kokemaan demarien veteraanivaltuutettu Lea Savolainen. Onneksi Lealla on se verran hyvä itsetunto, ettei hän antanut sen häiritä, vaikka olikin välillä ryhmästään jäähyllä.

Nimitän tätä ilmiötä yksimielisyyden paineeksi. Kun sama voimaryhmä hallitsee liian pitkän ajan, syntyy yleinen mielipide, joka on usein paikallisten tiedotusvälineiden tukema, jonka mukaan suuren ryhmittymän tekemät ratkaisut ovat ainoita oikeita.

Se, joka uskaltaa asettua vastustamaan näitä ratkaisuja, on helppo leimata häiriköksi, veneen keikuttajaksi ja ties miksi.