Jeesustelu ärsyttää

Olen monien muiden tavoin todella järkyttynyt Kauhajoen tapahtumista. Minua on kuitenkin nyt kuten Jokelan tapauksenkin yhteydessä alkanut suunnattomasti ärsyttää niiden ympärillä tapahtuva jeesustelu.

Tapahtumien ympärille on ilmaantunut suuri joukko pippejä, pappeja ja psykologeja, jotka jauhavat tapahtumien ennaltaehkäisyä, nuorten mielenterveysongelmien ehkäisyä, viranomaisten ja päättäjien vastuuta jne.

Tosiasiassa Suomi on täynnä onnellisia perheitä, jotka viettävät koti-iltoja yhdessä olohuoneen sohvalla popcorneja posien ja cocacolaa siemaillen samalla silmä kovana seuraten ilta illan jälkeen sarjamurhia ja muuta lahtausta televisiosta. Muistan joskus lukeneeni, että amerikkalainen nuori on nähnyt täysi-ikäiseksi ehdottyään 50.000 murhaa. Paljon ei jälkeen jäädä meilläkään.

Erityisenä yhteisenä harrastuksena onnellisten perheiden isillä ja pojilla on pelata pleikkareilla lapsilta kiellettyjä pelejä, joissa ei ole muuta ideaa kuin teurastaminen. Se lähentää niin sukupolvia toisiinsa.

Tällaisessa ympäristössä kasvanut nuori ei millään tavalla poikkea ympäristöstään eikä muista ikäisistään. Ei hän hakeudu kouluterveydenhoitajalle tai mielenterveystoimistoon. Internetissä hän hakeutuu kaltaistensa seuraan. Kukaan meistä ei tiedä, kenen päässä tällä hetkellä pyörii samanlaisia ajatuksia kuin Matti Saarella.

Vaikka kannatankin aserajoituksia - käsiaseet mieluimmin kaikilta pois - ei ne ratkaise. Tappovälineitä löytyy riittämiin ja jos ei niitä muuten saa, ne tehdään itse.

Kaikkein eniten pelottaa se, että parin - kolmen seuraavan tapauksen jälkeen vilkaisemme iltapäivälehteä, käännämme sivua ja hymähdämme, että taas siellä jollakin meni överiksi.

Vedetön maauimala

Hämeenlinnassa on taas pulpahtanut keskustelu Ahveniston maauimalasta. Tämä vuoden 1952 olympialaisten nykyaikaisen 5-ottelun uintikilpailujen näyttämönä toiminut liikuntapaikka on rappeutunut tyhjillään kohta 30 vuoden ajan. Se suljettiin 80-luvun alussa, koska se ei enää pitänyt vettä eikä täyttänyt viranomaisvaatimuksia hygienian, terveyden ja turvallisuuden suhteen..

Maauimala julistettiin suojelukohteeksi lähinnä Hämeenlinnan vihreiden vaatimuksesta vuonna 1995 ja museoviraston jyrkän kannan mukaan ainoa vaihtoehto on, että maauimala rakennetaan uudelleen alkuperäiseen käyttötarkoitukseensa.

Hämeenlinnan kaupunki on suhtautunut nihkeästi maauimalan peruskorjaukseen pelkästään kaupungin rahoilla ja valtuusto edellyttääkin, että rahoituksesta ainakin pääosan pitäisi tulla muualta kuin kaupungin veronmaksajilta.

Mikäli uusi valtuusto pysyy samalla linjalla, on hyvin epätodennäköistä, että hanke edistyy tulevinakaan vuosina. Kuka uskoo, että Ahvenisto sijoittuisi valtionrahoituksen saamiseksi Etelä-Suomen liikuntapaikkarakennusten tarvelistalla kärkisijoille? Yksityistä rahaa on etsitty toistakymmentä vuotta eikä euroakaan ole varmistunut. Tuskinpa uuden suuremman Hämeenlinnan asukkaatkaan ovat kovin innostuneita rahoittamaan Ahveniston järven rannalla sijaitsevan maauimalan rahoittamista.

Olen aina ollut sitä mieltä, että Ahveniston alue on ainutlaatuinen lähivirkistys- ja liikunta-alue, jonka kehittämiseksi on tehtävä kokonaissuunnitelma. Maauimalakysymykseen hirttäytyminen pitkittää Ahveniston kaikinpuolista kehitystä . Siksi kaupungin olisi käynnistettävä museoviraston kanssa neuvottelut järkevän ratkaisun löytämiseksi maauimalakysymyksessä. Mielestäni sellainen olisi onnettoman suojelupäätöksen purkaminen. Muuten rakennelmat jäävät jököttämään paikalleen ja rappeutumaan maailman tappiin.

Jos museovirasto pysyy kannassaan, että ainoa vaihtoehto on palauttaa maauimalan rauniot alkuperäiseen asuunsa ja käyttötarkoitukseensa, se olisi ensimmäinen liikuntalaitos maailmassa, joka rakennettaisiin uudelleen museaalisin perustein. Sehän tarkoittaisi suurin piirtein samaa kuin että Berlusconi määräisi Colosseumin peruskorjattavaksi uudelleen toimivaksi gladiaattoreiden taisteluareenaksi.

Kyläpolitiikasta suurkuntaan

Eilen maakuntavaltuuston seminaarissa huomioni kiinnittyi siihen, että puheenjohtaja tiedusteli meidän valtuutettujen suhtautumista ehdotettuihin aluejakoihin seutukunnittain. Ensin kysyttiin forssalaisten, sitten riihimäkeläisten ja lopuksi hämeenlinnalaisten mielipiteitä. Teki mieleni sanoa, että minä pidän itseäni ensisijaisesti vasemmistoliittolaisena maakuntavaltuutettuna ja vasta sitten jonkun kulmakunnan edustajana.

Hiukan samanlaista nurkkakuntalaista suhtautumista olen huomannut uuden Hämeenlinnan kuntavaaleihin valmistautumisen yhteydessä. Kannetaan kovinkin suurta huolta siitä, tuleeko kaikista liittyvistä kunnista edustusta uuteen valtuustoon. Vaikka alueellinen edustavuus onkin hyvä asia, tärkeämpää uuden kunnan valtuutetuille on mielestäni kyky hahmottaa kokonaisuutta ja ylittää vanhat raja-aidat.

Jos joku pyrkii valtuustoon ajamaan vain oman kylänsä asioita, hänellä tulee siellä olemaan kovin vähän tekemistä. Parikymmenvuotisella valtuustokokemuksella voin sanoa, että yli 90 % kaikista päätöksistä on joko kaikkia kuntalaisia tai muihin kuin alueellisesti määriteltyihin ihmisryhmiin kohdistuvia.

Uudessa kuntaorganisaatiossa tulee olemaan paikallisia asioita varten aluetoimikuntia. Niille tulee antaa riittävästi oikeata päätösvaltaa ja rahankäyttöoikeuksia, jotta niistä ei muodostuisi pelkkiä aikuisten leikkikehiä tai kahvittelukerhoja. Aluetoimikuntien tehtävien määrittelyihin ei mielestäni ole vielä riittävästi paneuduttu.