Vaalirahat julki

Tänään julkistettiin kunnallisvaaleissa valittujen tekemät vaalirahoitusilmoitukset. Hämeenlinnassa hajonta oli melkoista. Kallein kampanja maksoi 4000 euroa ja halvin 15. Keskimäärin rahaa käytettiin 1300 euroa.

Oma vaalirahoitukseni oli hiukan vaille 1500 euroa. Sain puolueeltani 464 euroa ja hämeenlinnalaisilta vasemmistorakentajilta tonnin. Omasta pussista meni muutama kymppi. En laskenut pikkukuluja kuten bensaa, iltaisin askartelemiani ja jakamiani tikkuaskeja ja lämpökynttilöitä enkä tietenkään omaa aikaani, jota käytin vaalikampanjaan.

Yhden saamani äänen hinnaksi tuli vajaa 5 euroa. Sekin lienee aika tavalla valittujen hämeenlinnalaisvaltuutettujen keskitasoa.

Ylivoimaisesti suurin osa vaalirahoituksestani meni paikalliselle mediakonsernille, joka julkaisee Hämeen Sanomia, Kaupunkiuutisia ja Viikkouutisia. Kampanjani perustui pieniin 50 palstamillimetrin kokoisiin ilmoituksiin, joissa oli kuvan lisäksi nimi, numero, nettisivujeni osoite ja tunnukseni "Vasen puolustaja", jota olen käyttänyt kaikissa 20 vuoden aikana käymissäni vaaleissa.

Aloitin lehtimainonnan ensimmäisten joukossa ja ilmoituksia julkaistiin n. 25 kertaa eli ilmoitteluni perustana olivat toistot. Olen havainnut sen vuosien varrella hyväksi. Naama painuu mieleen.

Koska pääosa vaalirahoituksestani oli vasemmistoliittolaisten ja ammatillisesti järjestäytyneiden palkansaajien sponsoroimaa, ilmoitan näin julkisesti ajavani valtuustotyössäni kaikilla tavoin näiden taustaryhmieni parasta.

Yksimielisyyden paine

Hämeenlinnassa on vuosikymmeniä ollut tilanne, että kokoomus ja sosialidemokraatit hallitsevat kunnallispolitiikkaa yhdessä. Uudessa suurkunnassakin heidän asemansa on vahva - kummallakin on 20 paikkaa 59-jäsenisessä valtuustossa.

Eilisessä kaupunginvaltuuston kokouksessa - joka meni lähes puheitta läpi - tuli taas mieleeni ajatus siitä, mitä vaaroja pitkäaikaisella yksituumaisuudella, kaikista hyvistä puolistaan huolimatta, saattaa olla.

Kun asetelmat ja äänestyksen tulos on jo etukäteen tiedossa, vain harvat uskaltavat olla eri mieltä. Tämä koskee niin näiden suurten puolueiden kuin pienempienkin ryhmien valtuutettuja. He joutuvat silmätikuiksi.

Nykyisessä valtuustossa leimaamista joutui aika ajoin kokemaan demarien veteraanivaltuutettu Lea Savolainen. Onneksi Lealla on se verran hyvä itsetunto, ettei hän antanut sen häiritä, vaikka olikin välillä ryhmästään jäähyllä.

Nimitän tätä ilmiötä yksimielisyyden paineeksi. Kun sama voimaryhmä hallitsee liian pitkän ajan, syntyy yleinen mielipide, joka on usein paikallisten tiedotusvälineiden tukema, jonka mukaan suuren ryhmittymän tekemät ratkaisut ovat ainoita oikeita.

Se, joka uskaltaa asettua vastustamaan näitä ratkaisuja, on helppo leimata häiriköksi, veneen keikuttajaksi ja ties miksi.

24/7

Olin nuorena miehenä osuuskaupan myymälänhoitajana eräässä pikkukylässä ja asuin samassa talossa, jossa kauppa sijaitsi. Myymälä suljettiin klo 17, mutta kyläläiset eivät paljon aukioloajoista piitanneet.

Moni kävi asioimassa illalla sulkemisajan jälkeen eikä ollut harvinaista, että joku herätti minut aamuyölläkin antamaan askin tupakkaa ja pullon pilsneriä.

Palvelualan ammattiliitto PAM antoi vuosien jälkeen periksi kauppojen sunnuntaiaukiolokiistassa kun sai sopimukseen korvaukset epämukavasta työajasta. Pikkukaupat saavat olla auki vaikka ympäri vuorokauden.

Kun olin töissä rakennuksilla, töitä tehtiin seitsemästä neljään, paitsi jos oli poikkeuksellisesti joku valu tms. joka oli tehtävä ylityönä. Nykyään työmailla on täydet valot päällä yötä myöten ja viikonloppuina kun pikku-urakoitsijat ahkeroivat.

Olemme siirtymässä kovaa vauhtia amerikkalaistyyppiseen 24/7 yhteiskuntaan, jossa kaikki pyörät pyörivät ympäri vuorokauden seitsemänä päivänä viikossa. Työ- ja virkasuhteissa olevilla on vielä turvanaan jonkinlainen työaikalaki, mutta pienyrittäjät, jollaisia meistä kaikista pyritään tekemään, ovat kusessa.

Harjuniemen Matti 50 vuotta

Rakennusliiton puheenjohtaja Matti Harjuniemi täyttää tänään 50 vuotta. Lämpimät onnitteluni!

Matti on mielestäni tämänhetkisistä ammattiliittojen puheenjohtajista parasta A-luokkaa ja olisi pätevin henkilö SAK:n puheenjohtajaksi Ihalaisen jälkeen ellei kuuluisi väärään puolueeseen. Hänellä on kokemusta ay-opettajana, perusduunarina sekä toimitsijana, on selkeäsanainen, asiallinen ja asioihin perehtyvä sekä reilu.

Olen tuntenut Matin jo 80-luvulta lähtien, jolloin hän toimi opettajana Siikaranta-opistossa. Kävin silloin Siikarannassa useilla kursseilla. Siikarannasta Matti lähti rohkeasti kirvesmiehen hommiin pahimman laman aikaan ja sai silti hyvin töitä pääkaupunkiseudulta.

Syntymäpäiväkirjoituksissa ei ole mainittu, että Matti rakensi myös perheelleen talon Hämeenlinnan Käikälään, jossa Harjuniemet asuivat useita vuosia, kunnes joutuivat muuttamaan takaisin Helsinkiin kun Matti valittiin Rakennusliiton puheenjohtajaksi.

Muistelen erityisen mielelläni sitä, että Harjuniemen Matti oli useissa vaaleissa tukiryhmäni jäsenenä.

Uusi vasemmistopuolue?

Kansan Uutisissa joku kaavaili eräänä päivänä, että huonosti vaaleissa menestyneiden vasemmistopuolueiden sijaan tarvittaisiin uudenlaista puoluetta, joka koostuisi vasemmistoliittolaisista ja SDP:n vasemmistosiiven ihmisistä. Esimerkkinä olisi Saksan hyvin menestynyt Die Linke - puolue.

Esittäjä ei vaan ollut huomannut sellaista pikkujuttua, että tällä hetkellä demareilla ei näytä olevan mitään selkeätä vasemmisto - oikeisto pesäeron tekemishanketta eikävasemmistosiivellä näytä olevan minkäänlaista liikehdintää lähteä emäpuolueesta. Sehän oli Saksassa uuden puolueen syntymän syy.

Ei kulunut montakaan päivää, kun KU:n yleisönosastolla, joku oli jo erottelemassa vuohia ja lampaita eli ryhmiä, ketkä kelpaisivat uuteen puolueeseen ja ketkä eivät missään tapauksessa sinne kuulu.

Näin meillä uusia menestyviä puolueita perustetaan.

Vaalien jälkeen

Vaalit ovat ohi. Kerta kerran jälkeen ne tuntuvat raskaammilta. Eipä silti - tällä kertaa tein töitä ehkä enemmän kuin koskaan ennen. Hoidin paikkakunnallani ja vähän naapurissakin julisteiden laadinnan ja painatuksen, yhteisilmoittelun suunnittelun ja vielä oman kampanjani.

Päivät seisoin kolmen viikon ajan vaaliteltalla torilla ja illat liimailin lappuja tikkuaskeihin ja lämpökynttilöihin. Siihen päälle kokoukset ja muut palaverit, radiokeskustelut, paneelit ja muut vaalitilaisuudet.

Tämä oli viimeinen vaalitaisteluni. Neljän vuoden kuluttua olen jo yli 70-vuotias ja jos olen silloin jo niin dementoitunut, etten ymmärrä lopettaa, toivon, että porukka pakottaisi siihen.

Oma vaalimenestykseni oli vähintään tyydyttävä. Äänimääräni kasvoi edellisistä vaaleista toistakymmentä prosenttia ja 15. sija 358 hyvän ehdokkaan joukossa on hyvä saavutus.

Olen tietysti pettynyt puolueeni menestykseen valtakunnallisesti ja myös täällä Hämeenlinnassa. Vasemmistoliitto ei pystynyt esittämään selkeää ja uskottavaa muutosvaihtoehtoa, vaikka sen vaalikampanjamateriaali olikin pirteää ja värikästä.

Emme löytäneet riittävästi vetovoimaisia ehdokkaita kovista ponnisteluistamme huolimatta ja kaikki ehdokkaat eivät olleet innokkaasti vaalityössä mukana. On syytä suorittaa myös itsetutkistelua, onko harjoittamassamme kunnallispolitiikassa ollut jotain sellaista, joka ei vedä kannattajia.

Näistä asetelmista sitten rakentamaan uutta Hämeenlinnaa. Kiitos kaikille äänestäjilleni, kilpailijoilleni ja muille tukea osoittaneille!

Kokemuksesta opittua

Torilla vaalityötä tekevällä tulee olla hyvä itsetunto - muuten voi tuntea itsensä idiootiksi. Toreilla tapaa runsaasti ihmisiä, jotka tietävät tarkalleen, miten asiat pitäisi hoitaa/miten asiat olisi pitänyt hoitaa. Nämä ihmiset eivät ole ehdokkaina eivätkä ole koskaan olleet luottamustehtävissä.

Todellista työtä?

Kuuntelin sunnuntaina iltapäivällä autoradiosta Ylen uutisia. Siinä kerrottiin, kuinka paljon valtuustoehdokkaista on julkisen sektorin palveluksessa. Lukija mainitsi, että kuntien, valtion ja seurakuntien palveluksessa on yli puolet ja todellisessa työelämässä alle 50 % ehdokkaista.

Siinäpä oli terveisiä esimerkiksi lastentarhojen tädeille, poliiseille, opettajille, siivoojille, tuomareille, kaatopaikanhoitajille, sähkömittarinlukijoille, kunnantoimiston kanslisteille, rakennustarkastajille, tiehöylänkuljettajille, diakoneille, päihdetyöntekijöille, suurtalouskeittäjille ja sairaala-apulaisille.

Monenlaisia murheita

Ihmiset tulevat vaalien alla kertomaan ehdokkaille yllättävän avoimesti erilaisista ongelmistaan. Neuvoja kysytään kaikenlaisiin pulmiin.

Eilen eräs rouva kyseli käsitystäni siitä, mihin suuntaan pankkikriisi on johtamassa. Hän oli miehensä kanssa myynyt jokin aika sitten talonsa ja rahat olivat yhdellä määräaikaistilillä. Jos pankki kaatuu, he menettävät suurimman osan elämänsä aikana ansaituista säästöistään, koska talletussuoja ei riitä kattamaan talletuksen arvoa.

En ole mitenkään talousasiantuntija, mutta totesimme, että paras ratkaisu tässä epävarmassa tilanteessa taitaa olla talletusten hajauttaminen eri pankkeihin.

Toinen rouva taas tiedusteli neuvoani, miten tulla toimeen kuukauden alle neljänsadan euron työttömyyspäivärahalla. Tunnenhan minä tietenkin kaupungin tarjoamat mahdollisuudet toimeentulotukeen ja erinäisiin muihin tukiin, mutta lähinnä saatoin tarjota siinä tilanteessa hänelle osanottoa ja sympatiaa.

Onneksi viereen sattui ulkopuolinen arjen asiantuntija, joka kuuli keskustelumme ja pystyi antamaan rouvalle vertaistukea. Kuuntelin suorastaan ihaillen kun hän selvitti tarkkaan, millaista apua erilaisista kolmannen sektorin paikoista(Pelastusarmeija, Sininauha, Adventtikirkko jne.) on saatavissa ja milloin.

Tuli mieleen, että kaupungissamme tulisi olla jonkinlainen sosiaali-infopiste, josta hätää kärsivät saisivat keskitetysti ajantasaista ja konkreettista tietoa sekä yhteiskunnan että järjestöjen tarjoamasta avusta.

Itsesyytöksiä

Eilen sattui Hämeenlinnan torilla tapaus, joka on askarruttanut minua parin päivän ajan.

Meidän vaaliteltallamme vieraili tuntematon noin 60 - 70 vuotias nainen, joka kasvoista päätellen oli rankan elämän kuluttama. Hän näytti olevan selvin päin ja joi toverini tarjoamaa kahvia. Itse olin vain pistäytymässä teltalla tuomassa vaalimateriaalia.

Hetken kuluttua aistin voimakasta virtsan hajua. Juttelin erään toisen puolueen ehdokkaan kanssa, joka totesi naisen laskeneen alleen. Vilkaisin naista ja huomasin, että hänen pitkät housunsa olivat märät alas saakka. Nainen seisoi koko ajan liikkumattomana paikallaan.

Poistuin torilta kiireisiini vedoten. Vasta autossa kotimatkalla tajusin, että minähän pakenin paikalta enkä jäänyt auttamaan avuttomassa tilassa olevaa ihmistä. Mietin, mitä minun olisi oikeastaan pitänyt tehdä. Poliisin kutsuminen ei olisi ollut oikea ratkaisu, koska nainen oli selvin päin. Ambulanssikin olisi ollut liioittelua, koska nainen oli tolpillaan. Olisiko pitänyt viedä omalla autolla sairaalaan? Minulla ei ollut suojamuovia, auto olisi likaantunut. Pitäisikö ottaa yhteys sosiaaliviranomaiseen? Minulla ei ollut yhteystietoja. Hätänumeroon soittaminenkin tuntui liioittelulta

Tunsin siinä tilanteessa myös avuttomuutta. Ymmärrän nyt paremmin ihmisiä, jotka kulkevat vaikean tilanteen ohi jäämättä auttamaan. Omatuntoni soimaa silti: minähän olen samanlainen, välinpitämätön lähimmäisistäni. Näinkö menettelee mies, joka mainostaa itseään vaali vaalilta vasemmaksi puolustajaksi, joka on ottanut tavoitteekseen puolustaa pienempiä, avuttomia ja vähäosaisia?

Näin pienestä sitä jää kiinni.

Ihmettelyn aiheita

Hämeenlinnalainen kaupunginvaltuutettu, senioripuoluetta edustava pappi, psykologi ja hautausurakoitsija Martti Salovaara oli paikallislehden järjestämässä vaalikeskustelussa arvostellut hänen mukaansa liian hienoksi remontoitua sosiaalivirastoa. Hänen mukaansa alhaisesti koulutetuille pienipalkkaisille sosiaalityöntekijöille olisi vanhojenkin tilojen pitänyt kelvata.

Ennustan tälle psykologille lyhyttä valtuustouraa.

Päätoimittaja Johanna Korhonen sai potkut ennen työn aloittamista kun hän ei Helsingin Sanomien mainion pilapiirtäjä Karlssonin mukaan ollut lestadiolainen vaan lesbo stadilainen.

Mietityttää, kumpi on Alma medialle kauheampi asia: päätoimittajan homoseksuaalisuus vai puolison vasemmistoliittolaisuus?

Jyväskylässä on judoa harrastava mies heitellyt avopuolisoaan niskalenkkiotteella lattiaan.

Onko kysymyksessä liian innokas harrastukselle omistautuminen vai eikö keski-Suomessa löydy saman sarjan harjoitusvastustajia?

Jeesustelu ärsyttää

Olen monien muiden tavoin todella järkyttynyt Kauhajoen tapahtumista. Minua on kuitenkin nyt kuten Jokelan tapauksenkin yhteydessä alkanut suunnattomasti ärsyttää niiden ympärillä tapahtuva jeesustelu.

Tapahtumien ympärille on ilmaantunut suuri joukko pippejä, pappeja ja psykologeja, jotka jauhavat tapahtumien ennaltaehkäisyä, nuorten mielenterveysongelmien ehkäisyä, viranomaisten ja päättäjien vastuuta jne.

Tosiasiassa Suomi on täynnä onnellisia perheitä, jotka viettävät koti-iltoja yhdessä olohuoneen sohvalla popcorneja posien ja cocacolaa siemaillen samalla silmä kovana seuraten ilta illan jälkeen sarjamurhia ja muuta lahtausta televisiosta. Muistan joskus lukeneeni, että amerikkalainen nuori on nähnyt täysi-ikäiseksi ehdottyään 50.000 murhaa. Paljon ei jälkeen jäädä meilläkään.

Erityisenä yhteisenä harrastuksena onnellisten perheiden isillä ja pojilla on pelata pleikkareilla lapsilta kiellettyjä pelejä, joissa ei ole muuta ideaa kuin teurastaminen. Se lähentää niin sukupolvia toisiinsa.

Tällaisessa ympäristössä kasvanut nuori ei millään tavalla poikkea ympäristöstään eikä muista ikäisistään. Ei hän hakeudu kouluterveydenhoitajalle tai mielenterveystoimistoon. Internetissä hän hakeutuu kaltaistensa seuraan. Kukaan meistä ei tiedä, kenen päässä tällä hetkellä pyörii samanlaisia ajatuksia kuin Matti Saarella.

Vaikka kannatankin aserajoituksia - käsiaseet mieluimmin kaikilta pois - ei ne ratkaise. Tappovälineitä löytyy riittämiin ja jos ei niitä muuten saa, ne tehdään itse.

Kaikkein eniten pelottaa se, että parin - kolmen seuraavan tapauksen jälkeen vilkaisemme iltapäivälehteä, käännämme sivua ja hymähdämme, että taas siellä jollakin meni överiksi.

Vedetön maauimala

Hämeenlinnassa on taas pulpahtanut keskustelu Ahveniston maauimalasta. Tämä vuoden 1952 olympialaisten nykyaikaisen 5-ottelun uintikilpailujen näyttämönä toiminut liikuntapaikka on rappeutunut tyhjillään kohta 30 vuoden ajan. Se suljettiin 80-luvun alussa, koska se ei enää pitänyt vettä eikä täyttänyt viranomaisvaatimuksia hygienian, terveyden ja turvallisuuden suhteen..

Maauimala julistettiin suojelukohteeksi lähinnä Hämeenlinnan vihreiden vaatimuksesta vuonna 1995 ja museoviraston jyrkän kannan mukaan ainoa vaihtoehto on, että maauimala rakennetaan uudelleen alkuperäiseen käyttötarkoitukseensa.

Hämeenlinnan kaupunki on suhtautunut nihkeästi maauimalan peruskorjaukseen pelkästään kaupungin rahoilla ja valtuusto edellyttääkin, että rahoituksesta ainakin pääosan pitäisi tulla muualta kuin kaupungin veronmaksajilta.

Mikäli uusi valtuusto pysyy samalla linjalla, on hyvin epätodennäköistä, että hanke edistyy tulevinakaan vuosina. Kuka uskoo, että Ahvenisto sijoittuisi valtionrahoituksen saamiseksi Etelä-Suomen liikuntapaikkarakennusten tarvelistalla kärkisijoille? Yksityistä rahaa on etsitty toistakymmentä vuotta eikä euroakaan ole varmistunut. Tuskinpa uuden suuremman Hämeenlinnan asukkaatkaan ovat kovin innostuneita rahoittamaan Ahveniston järven rannalla sijaitsevan maauimalan rahoittamista.

Olen aina ollut sitä mieltä, että Ahveniston alue on ainutlaatuinen lähivirkistys- ja liikunta-alue, jonka kehittämiseksi on tehtävä kokonaissuunnitelma. Maauimalakysymykseen hirttäytyminen pitkittää Ahveniston kaikinpuolista kehitystä . Siksi kaupungin olisi käynnistettävä museoviraston kanssa neuvottelut järkevän ratkaisun löytämiseksi maauimalakysymyksessä. Mielestäni sellainen olisi onnettoman suojelupäätöksen purkaminen. Muuten rakennelmat jäävät jököttämään paikalleen ja rappeutumaan maailman tappiin.

Jos museovirasto pysyy kannassaan, että ainoa vaihtoehto on palauttaa maauimalan rauniot alkuperäiseen asuunsa ja käyttötarkoitukseensa, se olisi ensimmäinen liikuntalaitos maailmassa, joka rakennettaisiin uudelleen museaalisin perustein. Sehän tarkoittaisi suurin piirtein samaa kuin että Berlusconi määräisi Colosseumin peruskorjattavaksi uudelleen toimivaksi gladiaattoreiden taisteluareenaksi.

Kyläpolitiikasta suurkuntaan

Eilen maakuntavaltuuston seminaarissa huomioni kiinnittyi siihen, että puheenjohtaja tiedusteli meidän valtuutettujen suhtautumista ehdotettuihin aluejakoihin seutukunnittain. Ensin kysyttiin forssalaisten, sitten riihimäkeläisten ja lopuksi hämeenlinnalaisten mielipiteitä. Teki mieleni sanoa, että minä pidän itseäni ensisijaisesti vasemmistoliittolaisena maakuntavaltuutettuna ja vasta sitten jonkun kulmakunnan edustajana.

Hiukan samanlaista nurkkakuntalaista suhtautumista olen huomannut uuden Hämeenlinnan kuntavaaleihin valmistautumisen yhteydessä. Kannetaan kovinkin suurta huolta siitä, tuleeko kaikista liittyvistä kunnista edustusta uuteen valtuustoon. Vaikka alueellinen edustavuus onkin hyvä asia, tärkeämpää uuden kunnan valtuutetuille on mielestäni kyky hahmottaa kokonaisuutta ja ylittää vanhat raja-aidat.

Jos joku pyrkii valtuustoon ajamaan vain oman kylänsä asioita, hänellä tulee siellä olemaan kovin vähän tekemistä. Parikymmenvuotisella valtuustokokemuksella voin sanoa, että yli 90 % kaikista päätöksistä on joko kaikkia kuntalaisia tai muihin kuin alueellisesti määriteltyihin ihmisryhmiin kohdistuvia.

Uudessa kuntaorganisaatiossa tulee olemaan paikallisia asioita varten aluetoimikuntia. Niille tulee antaa riittävästi oikeata päätösvaltaa ja rahankäyttöoikeuksia, jotta niistä ei muodostuisi pelkkiä aikuisten leikkikehiä tai kahvittelukerhoja. Aluetoimikuntien tehtävien määrittelyihin ei mielestäni ole vielä riittävästi paneuduttu.

Tsekkoslovakian miehityksen muistopäivänä

Tsekkoslovakian miehitys elokuun 21. päivänä 1968 oli kenties elämäni järkyttävin kokemus. Sinä päivänä murenivat käsitykseni aatetoverieni yhtenäisyydestä ja solidaarisuudesta toisiaan kohtaan.

Olin siihen aikaan töissä helsinkiläisessä matkatoimistossa ryhmämatkajärjestäjänä ja olin varsin paljon tekemisisssä tsekkoslovakialaisten matkatoimistojen kanssa. Olin myös käynyt muutamia kertoja Prahassa ja minulla oli siellä hyviä ystäviä.

Seurasin myös aktiivisesti politiikkaa ja olin tullut valituksi vuoden 1968 alussa Suomen Demokraattisen Nuorisoliiton työvaliokuntaan. Lukeuduin nuoriin radikaaleihin ja seurasin mielenkiinnolla ja myötämielellä Dubcekin ja kumppanien pyrkimyksiä luoda Tsekkoslovakiaan uutta ihmiskasvoista sosialismia.

Kun sain aamulla kuulla miehityksestä, tuntui kuin taivas olisi pudonnut niskaani. Töihin oli kuitenkin mentävä. Siellä pysyinkin tilanteen tasalla, sillä matkatoimistomme telex suolsi jatkuvasti tietoja Prahan tilanteen kehittymisestä. Meillä oli yhteys prahalaiseen CSM:n nuorisomatkatoimistoon. Se olikin ainoita toimivia kommunikaatioyhteyksiä Suomen ja Tsekkoslovakian välillä.

Iltapäivällä tuli kutsu SDNL:n työvaliokunnan kokoukseen. En voinut lähteä sinne, koska minun oli päivystettävä telexin ääressä. Minulle luettiin puhelimessa miehityksen tuomitsevan julkilausuman teksti ja hyväksyin sen epäröimättä. Näin olin ensimmäisten joukossa ottamassa kantaa miehitystä vastaan. Tämä on dokumentoituna Reijo Viitasen 1994 toimittamassa kirjassa "Punainen aate sininen vaate, SDNL 50 vuotta".

Mainittakoon, että pääsin käymään Prahassa heti syyskuussa kansainvälisessä nuorisomatkatoimistojen kokouksessa, joka järjestettiin epävakaasta tilanteesta huolimatta. Tunteet olivat vielä pinnassa. Kokouksen ja hotellin henkilökunta kantoi rintamerkkiä "Auttakaa meitä". Sain tuoretta tietoa myös tsekkiläisiltä ystäviltäni, joille ei onneksi ollut tapahtunut mitään henkilökohtaisesti ikävää.

Tanskasta mallia

Olin loppuviikolla Hämeenlinnan perusturvan reissulla Kööpenhaminassa tutustumassa sikäläiseen vanhustenhuoltoon. On kerrankin sellainen tunne, että matkasta oli todellista hyötyä emmekä tuhlanneet turhaan veronmaksajien rahoja. (No meni siinä omiakin, sillä osan ruokailuista jouduimme maksamaan itse ja Köpis on pirun kallis kaupunki pienituloiselle suomalaiselle eläkeläiselle.)

Vaikutti siltä, että Tanskassa vanhustenhoito perustuu meikäläistä enemmän ikääntyneen ihmisen oman tahdon ja valintojen kunnioittamiseen ja huomioon ottamiseen. Vanhuksia ei kutsuta potilaiksi, hoidokeiksi tai asiakkaiksi vaan kansalaisiksi. Ja kansalaisillahan on kansalaisoikeudet.

Varsinaisena matkamme tarkoituksena oli perehtyä kokemuksiin tilaaja-tuottajamallista, jota meillä ollaan ottamassa käyttöön ja joka on ollut Tanskassa käytössä jo vuosien ajan. Isäntämme esittelivät sitä perusteellisesti ja mikä parasta, eivät peitelleet kritiikkiä mallin soveltamisessa havaituista epäkohdista.

Erityisiä hankauskohtia näyttää olevan tilaajan ja tuottajien välisessä tiedonkulussa molempiin suuntiin sekä palveluja jäykistävän byrokratian lisääntymisessä. Esimerkiksi kotihoidon palvelut oli jaettu peräti 105 yksittäiseen tehtävään, jotka oli kellotettu ja hinnoiteltu minuutin tarkkuudella.

Minua hämmästytti hiukan, että tanskalaisessa tilaaja-tuottajamallissa ei oltu juurikaan ulkoistettu ja yksityistetty palveluja. Meillähän yksityistämisen lisääntyminen on yhtenä pelon aiheena.

Kööpenhaminan kotipalvelussa oli ollut alunperin muutamia yksityisiä palvelutuottajia, mutta ne olivat kaikki menneet konkurssiin, koska eivät olleet pystyneet järjestämään palveluja annetuilla hinnoilla. Liekö tämä osoitus julkisen palvelun tehokkuudesta vai eivätkö tanskalaiset porvarit ole yhtä innokkaita yksityistämisen ajajia kuin suomalaiset?

Tuputtaminen yököttää

Alan olla kurkkua myöten täynnä sitä, että joka jumalan juttuun Pekingin olympialaisista on jo kohta vuoden ajan ujutettu toimittajan huolestuminen Kiinan ihmisoikeuksien huonosta tilasta. Alkaa tuntua jo siltä, että kysymyksessä on jonkinlainen rituaali, joka jokaisen toimittajan on täytettävä silloin kun Kiinasta ylipäänsä kirjoitetaan tai puhutaan.

Jos olisin vainoharhaisempi, voisin kuvitella, että heidät on joltakin taholta käsketty tekemään niin. Vai voiko olla kysymyksessä pelkästään lammasmainen toisten perässä kulkeminen?

Silloin kun Putin oli Venäjän presidentti, oli mediassa samantyyppistä kuviota. En juuri nähnyt tai kuullut tiedotusvälineissä hänestä kertovaa juttua, jossa ei olisi mainittu sitä, että hän oli ollut aikaisemmin KGB:n työntekijänä DDR:ssa. Ei ollut mitään väliä sillä, liittyikö tämä maininta mitenkään kulloinkin kyseessä olevaan uutiseen tai Putinin tehtävään Venäjän presidenttinä.

Sanon selkokielisesti sen, että tämä mielipiteeni EI tarkoita sitä, että pitäisin Kiinan ihmisoikeustilannetta hyvänä tai että Putinin tekemisisssä EI olisi ollut arvosteltavaa. Olen kai tullut vain yliherkäksi ylenmääräisesti tuputetulle propagandalle, tulipa se mistä suunnasta tahansa.

Hämeenlinnan päättäjät vähän verkossa

Hämeenlinnan kaupunginvaltuuston nykyiset jäsenet eivät näytä olevan kovinkaan innokkaasti tyrkyllä internetissä. Koklasin kaikki jäsenet läpi ja totesin, että omia kotisivuja tai blogipalstoja on lähinnä istuvilla kansanedustajilla tai viime vaaleissa eduskuntaan yrittäneillä.

Ajan tasalla olevia sivuja löysin Kirsi Ojansuulta (vihr), Satu Taiveaholta (sd) ja Sari Rautiolta (kok). Iisakki Kiemunki (sd) ja Jarmo Mäki-Uuro (kesk) eivät ole päivittäneet sivujaan vaalien jälkeen, mutta olen huomannut, että Iisakki on hyvinkin aktiivinen keskustelija verkossa esimerkiksi Hämeen Sanomien keskustelupalstoilla.

Sähköpostiosoitteet näyttävät olevan kaikilla muilla kaupunginvaltuutetuilla paitsi senioripuolueen pastori-psykologi Martti Salovaaralla ja eläkkeellä olevalla opettaja Terttu Mertasella (kok).

Itse olen pitänyt henkilökohtaisia nettisivuja yllä lähes kymmenen vuoden ajan ja blogien kirjoittamisen aloitin pitkän jahkailun jälkeen nyt kesäkuussa. Pari kertaa olen eksynyt osallistumaan verkkokeskusteluihin.

Uusia verkkopalvelujen muotoja en ole vielä kokeillut. En ole rekisteröitynyt Facebookiin (onkohan se jo pois muodista jos sinne asti ehdin?). YouTubeen voisi lähettää jotain, mutta olen vähän huono tuossa kuvallisessa ilmaisussa.

Toriporinaa

Hämeenlinnan torilla on yksi suuri torikahvila ja sen vieressä kesäisin kaupungin esiintymislava. Lavalla järjestetään pari kertaa viikossa konsertteja ja yhteislaulutilaisuuksia ja satunnaisesti muita tapahtumia.

Nyt on paikallislehdissä ja netin keskustelupalstoilla noussut kohua siitä, että kahvilayrittäjä Taurun Jussi on pitänyt suhteellisen tiukkaa linjaa siitä, että hänen kahvilansa paikat ovat vain asiakkaiden käytettävissä.

Joihinkin lavalla järjestettäviin tapahtumiin, mm. yhteislauluiltoihin on Tauru, joka on yksi järjestäjistä, hankkinut kustannuksellaan penkkejä vanheempia osallistujia varten. Niiden käyttäjillä ei tietenkään ole ostovelvollisuutta kahvilasta.

Lähetin toista vuotta sitten tekniselle lautakunnalle aloitteen, että kaupunki hankkisi torin esiintymislavan tapahtumia varten 20 - 30 kpl kevyitä n. 3 metrin pituisia penkkejä, joiden metallijalat olisivat alle taittuvia. Penkkejä voitaisiin säilyttää lavan alla olevassa tyhjässä tilassa. Näin ei tapahtumien järjestäjille tulisi kuljetuskustannuksia ja penkkien käyttöönotto ja kokoaminen varastoon olisi helppoa.

Olen kuullut, että kirjettäni olisi käsitelty ja ratkaisuksi, esitetty, että käytettäisiin kaupungin varastolla Suosaaressa säilytettäviä penkkejä. Tunnen nämä penkit, koska olen viimeisen 30 vuoden aikana lukuisia kertoja niitä joutunut käsittelemään järjestäessäni erilaisia ulkoilmatilaisuuksia.

Kysymyksessä on kasa paksuja 5 - 6 metriä pitkiä lankkuja, jotka ovat vettyneet lukemattomissa sateissa ja osaksi lahonneet sekä samassa tilassa olevia puisia pukkeja lankkujen alle. Kuljettaminen vaatii aina hiabilla varustetun kuorma-auton.

Esittämäni ratkaisu helpottaisi monenlaisten toritilaisuuksien järjestämistä. Se ei vaatisi paljon rahaa. Ja ennen kaikkea - se parantaisi torin ilmapiiriä.

Kansalaisaktiivisuutta

Hämeenlinnassa on varsinkin nyt suurkuntaa luotaessa puhuttu paljon uudenlaisista tavoista lisätä kansalaisaktiivisuutta. Konkreettisia ehdotuksia ei juuri kukaan ole esittänyt.

Täällä on ollut parin vuoden ajan verkkovaltuusto (http://www.hameenlinna.fi/attachments/verkkovaltuusto/Verkkovaltuusto_taustatietoa.pdf), johon kuuluu 170 aktiivista henkilöä, mutta sekin näyttää vähän lässähtäneen, kun toimintaa vetänyt Kari Kolehmainen jäi eläkkeelle.

Törmäsin Vaasan kaupungin sivuja selatessani www.vaasalaisia.info - sivuihin ja ihastuin! Värikkäässä ja monipuolisessa kaupunkiblogissa on lähes 800 juttua kuvineen sekä monenlaista ajankohtaista tietoa. Sieltä löytyy myös Wikipedian kaltainen tietopankki Vaasapedia sekä puffipalsta pienten ja suurten tapahtumien järjestäjille.

Parasta on kuitenkin keskustelupalsta, johon on rekisteröitynyt pitkälti toistatuhatta kaupunkilaista, jotka ovat kirjoittaneet 45000 mielipidettä lähes 1500 eri aiheesta. Lisäksi kuka tahansa voi kirjoittaa sinne lyhytviestejä ilman rekisteröitymistä.

Jotain tämänkaltaista kansalaisaktiivisuuden foorumia kaipaisin myös tänne.

Singerit sotatilassa

Uudessa Voima-lehdessä on juttu, että palestiinalaisella pakolaisleirillä on ommeltu maailman suurin lippu. Palestiinan lipulla on kokoa peräti 27 000 neliömetriä eli lähes kolme hehtaaria. Israelilla on ollut tähänastinen maailmanennätys. Heidän lipullaan on kokoa vain 20 000 neliötä.

Kas siinäpä uusi tapa kansoille taistella paremmuudesta rauhanomaisin asein. Meikäläistä ihmetyttää vain, millaiset salot tarvitaan lippujen liehuttamiseen.

Moottoritien kattaminen

Hämeenlinnassa on keskustan länsireunalle vireillä NCC-konsernin rahoittama n. 200 miljoonan euron rakennushanke, joka sisältää kauppakeskuksen, pysäköintitiloja, asuinrakennuksia ja hotellitiloja. Kauppakeskus sijoittuu moottoritien päälle.

Kaupunginvaltuusto hyväksyi toukokuussa hankkeen äänin 37 – 13. Äänestin enemmistön mukana sen puolesta. Perustelin kantaani seuraavalla tavalla:

En erityisemmin rakasta liikekeskuksia ja ostosparatiiseja. Niillä on monia haittavaikutuksia. Varsinkin keskustan ulkopuolelle sijoittuvat kauppakeskukset tappavat pieniä yksikköjä laajalta alueelta, lisäävät yksityisautoilua ja niihin pääseminen on vanhuksille ja autoa omistamattomille hankalaa.

Ihmisten ostoskäyttäytyminen on kuitenkin muuttunut viime aikoina. Ostosreissuista on tullut sosiaalisen kanssakäymisen uusi muoto. Hämeenlinnan seudulla tehdyt kaksi kaupallista selvitystä osoittavat, että keskustaan tehtävälle liikerakentamiselle on edelleen tilaa ja tarvetta.

Vastustajat väittävät, että moottoritien kattaminen on tarpeetonta, koska tilaa olisi muuallakin. Valtuutettu Ojansuu on ehdottanut kaupunginhallituksessa, että suunnitellut liiketilat ja asunnot voitaisiin sijoittaa etelärannan alueelle ja tiivistämällä nykyistä keskustaa.

Minä suojelisin mieluimmin järvimaisemaa kuin moottoritiemaisemaa liikerakentamiselta. Keskustan tontit ovat tällä hetkellä lähes täyteen rakennettuja, joten täydennysrakentaminen merkitsisi mm. nykyisten rakennusten purkamista, jotka aiheuttaisivat omat taistelunsa.

Toinen yleinen väite on, että moottoritien kattaminen on kannattamaton investointi. Vaikka en olekaan mikään bisneksen asiantuntija, uskon että NCC:n kaltaisen kansainvälisen yhtiön talousasiantuntijat ovat laskeneet hankkeen kannattavuuden muutenkin kuin tupakka-askin kanteen.

Vaikka laskelmat menisivätkin pieleen, en osaa ottaa harteilleni kapitalistien murheita. Todennäköisesti NCC myy kohteen jollekin brittiläiselle, venäläiselle, suomalaiselle tai islantilaiselle kiinteistösijoittajalle ja jos ne mahdollisesti saavat siitä joskus muutaman kymmenen milliä persnettoa niin so what.

Sanotaan myös, että moottoritien kattamisesta ei ole hyötyä kaupunkilaisille. Kun kaupunkiin on hankkeen myötä tulossa ulkopuolelta 150 – 200 miljoonan euroa, niin kyllä sillä täytyy olla piristävä vaikutus kaupungin elinkeinoelämään ja myös kaupungin kassaan jo pelkästään rakentajien, alihankintayritysten ja tavarantoimittajien ja välillisesti monenlaisten palveluyritysten verotuloina. Niillä voidaan rahoittaa mm. sosiaalipalveluja ja saada muuta hyvää kaupunkilaisille.

Todennäköisesti hankkeen pitkä toteuttaminen osuu ainakin osaksi ajankohtaan, jolloin kaupungissa ei paljon muuta rakentamista ei ole, joten sillä voi olla hyvinkin merkittävä vaikutus kaupungin työllisyystilanteeseen. Valmistuttuaan kohde tulee tarjoamaan aika tavalla myös pysyviä työpaikkoja.

On väitetty myös, että hanke ei ole ympäristöystävällinen. Mielestäni hyvät pysäköintitilat saattavat vähentää turhaa autoilua keskustassa. Voitaisiin huvikseen myös laskea montako öljylitraa säästyisi pelkästään siitä, että rakentajat saavat työtä kotipaikkakunnaltaan sen sijaan, että he joutuisivat vuosikausia käymään töissä esimerkiksi pääkaupunkiseudulla.

On sanottu myös, että moottoritien kate on ruma ja pilaa näköalat. Joku Myllymäessä asuva valitti, että häneltä menee moottoritien kattamisen myötä näköyhteys kirkon torniin. Niin se kaupunki muuttuu. Sata vuotta sitten kirkontornin näkivät lähes kaikki puutalo-Hämeenlinnan asukkaat.

Roustepudistaja

Olen kunnostamassa vanhan taloni ulkoseiniä. Tarkoitukseni olisi maalata ne tänä kesänä. Vanha hyvin palvellut saksalainen täryhiomakoneeni sanoi sopimuksen irti, joten ostin uuden.

Kone on kiinalainen Power Craft, maksoi vähän toistakymppiä. Toimii ihan hyvin, takuutakin on pari vuotta. Pakkauslaatikossa on koneen kuva ja työkalun nimi monella kielellä.

Suomenkielisenä nimenä ei tosin ole täryhiomakone vaan roustepudistaja. Onnitteluni sille kiinalaiselle, joka on kehittänyt suomen kieleen näin mainion uuden käsitteen. Enpä olisi itse keksinyt.

Hätilän päiväkodin pulmat

Hämeenlinnan Hätilässä on päiväkoti, josta löytyi muutama vuosi sitten homevaurioita. Taloa korjattiin kahteen otteeseen yhteensä lähes miljoonalla eurolla. Päiväkoti on jälleen evakossa, koska alakerrasta on paljastunut hometta.

Lasten vanhemmat ja henkilökunta ovat ymmärrettävästi hyvin tuohtuneita ja ovat keränneet nimiä adressiin uuden päiväkodin rakentamisen puolesta. He eivät usko uuden korjauksen parantavan rakennusta. Tekninen virasto on tehnyt korjaussuunnitelman, jonka mukaan 730.000 euron remontilla talo saataisiin kuntoon.

Minäkään en usko, että ongelmia saataisiin korjattua uudella remontilla. Kysymys ei ole enää rakennustekninen. Se on muuttunut jo psykologiseksi. Miten saada moneen kertaan pettyneet ihmiset uskomaan, että tällä kertaa homeet varmasti poistuvat ja oirehtimiset loppuvat?

Perusturvalautakunnan mielestä olisi rakennettava uusi päiväkoti. Se ei ole määritellyt paikkaa. Teknisen lautakunnan mielestä uusi päiväkoti olisi sijoitettava uudelle asuma-alueelle, joka rakentuu noin kilometrin verran nykyisestä päiväkodista Aulangon suuntaan. Uusi päiväkoti maksaisi noin 1,5 miljoonaa enemmän kuin vanhan remontointi.

Pulmia riittää. Uudelle tontille ei mahdu tarpeeksi suurta rakennusta. Lisää olisi rakennettava muualle. Sekin taas maksaa. Sijaintikaan ei ole yhtä hyvä kuin nykyisen päiväkodin.

Mitä tehdä vanhan päiväkodin rakennuksille? Löytyykö järkevää käyttötapaa tai tarpeeksi maksavaa ostajaa?

Rakennuksen purkaminen ja uuden päiväkodin rakentaminen nykyiselle paikalle ei ole järkevä vaihtoehto, koska sekin tontti on tarpeeseen nähden liian pieni. Kaavamuutos veisi aikaa ja valitukset vielä lisää.

Tällaisia päättäjä joutuu pähkäilemään. Löydä näistä sitten järkevin vaihtoehto ja pian. Pula uusista päivähoitopaikoista on alueella huutava.

Pellavamarkkinoilla

Oleellinen osa nykypäivän poliitikon toimenkuvaa on näkyä ja näyttäytyä turuilla ja toreilla. Hämeenlinna laajenee ensi vuoden alussa 5 naapurikunnan alueelle ja puolueiden ja ehdokkaiden tulee olla esillä myös niissä.

Vasemmistoliitolla oli teltta kolmen muun puolueen rinnalla viime viikonloppuna Lammin Pellavamarkkinoilla. Tarjosimme mehua, karkkia ja keskustelua. Väkeä riitti. Sanovat, että päivän aikana markkinoilla käy kymmenentuhatta ihmistä.

Minulle muistui mieleen kevättalvi 1995, jolloin olin ehdokkaana eduskuntavaaleissa. Kiersin silloin toriteltan kanssa ympäri vaalipiiriä. Tutustuin moniin muiden puolueiden ehdokkaisiin, olimme ikään kuin kohtalotovereita. Yhteinen toreilla värjötteleminen yhdisti meitä. Jos teltallemme tuli muita oman puolueen ehdokkaita, suhtauduimme toisiimme hiukan kyräillen.

Samanlaista taitaa olla muidenkin torikauppiaiden kanssa. Samaa tavaraa myyvät ovat kilpailijoita, muut kavereita.

Taiteen salarakastajat

Minulla on ollut aivan väärä käsitys yritysjohtajista. Kokemusteni perusteella he sponsoroivat kulttuuria vain saadakseen siitä näkyvää hyötyä. Nyt kansanedustajien vaalirahajupakassa on paljastunut, että maassamme on suuri määrä firmoja, jotka ovat ostaneet valtavan määrän taidetta huimaan ylihintaan.

Kummallista on vaan tämä ujostelu ostetun taiteen esille tuomisessa. Jos minä ostaisin kalliin taulun, esittelisin sitä ylpeänä kaikissa mahdollisissa tilanteissa ja kuvauttaisin itseni sen vieressä.

Käsi ylös, kuka on nähnyt joskus ns. vaalirahoitustaulun jonkun yhtiön konttorissa.

Sossuasiakkaatkin eriarvoisia

Perusturvalautakunnan yksilöjaostossa käsittelemme muun muassa asiakkaiden valituksia toimeentuloturvapäätöksistä eli suomeksi siitä, miksi joku ei ole saanut sossusta haluamaansa rahaa.

Valituskirjelmät ovat hyvin monenlaisia. Yksi on laatinut valituksen siististi tekstinkäsittelyohjelmalla noudattaen SFS 2487 mukaista asiakirjan asettelumallia ja perustellen sen asianmukaisilla lakipykälillä. Toinen on taas sutaissut muutaman lauseen kuohuksissaan tikkukirjaimilla kielteisen päätöksen takapuolelle.

Onko näiden kahden tapauksen käsittely tasapuolista? Asia on askarruttanut minua siitä lähtien kun 8 vuotta sitten tulin ensi kertaa valituksi jaostoon. Onhan selvää, ettei jälkimmäisessä tapauksessa käsittelijöiden hyvästä halustakaan huolimatta tule erilaiset asiaan vaikuttavat tekijät ja näkökulmat esille.

Kokouksissa käydessäni nousee mieleen myös ajatus: Mikä ero on pienituloisella työssäkäyvällä, ansiosidonnaista työttömyysturvaa saavalla työttömällä, peruspäivärahaa ja asumistukea saavalla työttömällä ja toimeentuloturvan asiakkaalla? Ero ei niinkään ole heidän käytettävissään olevassa rahamäärässä vaan se on nöyryytyksen asteessa. Mikään muu ihmisryhmä ei ole niin monimutkaisten ja pilkuntarkkojen määräysten kahleissa kuin sossun asiakkaat. Vai onko jonkun muun pankkitiliä ja sen tapahtumia syynätty yhtä tarkkaan?

Paskakeskustelua

Eilen käytiin Hämeenlinnan kaupunginvaltuustossa harvinaisen värikästä keskustelua jätteiden kuljetuksesta. Esillä oli demareitten aloite keskitettyyn kaupungin kilpailuttamaan kuljetukseen siirtymisestä. Porvarit puolustivat nykyistä järjestelmää, jossa jokainen kiinteistö sopii itse jätefirmojen kanssa.

Oli tosi hauskaa seurata, miten kukin ryhmä perusteli kantaansa. Siinä perinnäiset asetelmat heittivät iloisesti kuperkeikkaa. Porvarit puhuivat ääni väristen, kuinka tärkeää on pitää huolta jäteautonkuljettajien työllisyydestä. Demarit vakuuttelivat, kuinka kilpailuttamisen avulla saadaan kokoon miljoonasäästöjä. Vihreät pysyivät linjallaan - he syyttelivät tavalliseen tapaansa muita jätemäärien lisäämisestä.

Äänestyksessä nykyjärjestelmän kannattajat voittivat. Kytemään jäi edelleen kysymys, jota olen jo yli kymmenen vuoden ajan julkisestikin kysellyt: Mistä johtuu, että Hämeenlinnassa asiakkaat maksavat 30 - 40 % kalliimpia jätekuljetusmaksuja kuin naapuripaikkakunnilla tai vastaavankokoisissa kaupungeissa muualla Suomessa? Tähän mennessä en ole saanut siihen keneltäkään järkevää selitystä.