Rukiista

Lauantaina Hämeenlinnan Prismassa asioidessani leipäosastolla huomioni kiinnittyi uuteen tuotteeseen. Nimi oli "Rukiiset ruispalat". Siis ruisleipää, jossa on ruista.

Vasemmiston vaihtuvat sankarit

Muistan, että ollessani pikkupioneeri 40-luvulla vaadittiin rintamerkin saamiseksi, että tiesimme jotain Leninin, Toivo Antikaisen ja Yrjö Sirolan elämäkerroista. He olivat silloisia vasemmiston sankareita.

50-luvulla ihailimme Hertta Kuusista ja muita SKDL:n kansanedustajia, jotka taistelivat sinnikkäästi lapsilisien ja muiden sosiaalietujen puolesta.

Seuraavilla vuosikymmenillä sankarimme kansainvälistyivät. Che, Fidel, Ho Tshi Minh, Allende ja monet muut kansojensa vapaustaistelujen johtajat tulivat tutuiksemme.

Myös jämerät, usein ammattiliitoissa kannuksensa ansainneet johtajat ansaitsivat kunnioituksemme kuten esimerkiksi Aarne Saarinen ja Aarno Aitamurto.

Viime aikoina on vasemmistomediassa ollut useita juttuja, joissa ihailevaan sävyyn esitellään ihmisiä, jotka ovat hypänneet syrjään työelämän oravanpyörästä, muuttaneet johonkin syrjäkylään, jossa lämmittävät puilla pikku mökkiään, syövät itse kasvattamiaan perunoita, porkkanoita ja lanttuja ja iltapuhteina ompelevat itselleen vaatteita kynttilänvalossa oman pellon pellavista ja elävät parillasadalla eurolla vuodessa.

Näissäkö vasemmiston nykyajan sankarit?

Vapisevat lapset

Me olemme aika turtuneita eri puolilta maailmaa tuleviin sotauutisiin. Lukiessamme hyökkäyksistä sotilas- ja siviilikohteisiin, itsemurhapommeista ja muista sotatoimista Irakissa, Afganistanissa, Afrikan eri kohteissa ja nyt Gazassa, ne harvoin koskettavat meitä syvemmältä.

Eräässä Gazaa koskevassa uutisessa palestiinalainen äiti kertoi, kuinka hänen 6-vuotias poikansa alkaa vapista ja kastelee housunsa aina räjähdyksen tai lentokoneen äänen kuullessaan.

Jotenkin tämä lause pani minut ajattelemaan, mitä vihanpito todella tekee ihmisille. Kuinka paljon Lähi-Idässä näitä henkisesti vaurioitettuja lapsia vielä tulee ennen kuin ihmiset tulevat järkiinsä?

Vaalirahat julki

Tänään julkistettiin kunnallisvaaleissa valittujen tekemät vaalirahoitusilmoitukset. Hämeenlinnassa hajonta oli melkoista. Kallein kampanja maksoi 4000 euroa ja halvin 15. Keskimäärin rahaa käytettiin 1300 euroa.

Oma vaalirahoitukseni oli hiukan vaille 1500 euroa. Sain puolueeltani 464 euroa ja hämeenlinnalaisilta vasemmistorakentajilta tonnin. Omasta pussista meni muutama kymppi. En laskenut pikkukuluja kuten bensaa, iltaisin askartelemiani ja jakamiani tikkuaskeja ja lämpökynttilöitä enkä tietenkään omaa aikaani, jota käytin vaalikampanjaan.

Yhden saamani äänen hinnaksi tuli vajaa 5 euroa. Sekin lienee aika tavalla valittujen hämeenlinnalaisvaltuutettujen keskitasoa.

Ylivoimaisesti suurin osa vaalirahoituksestani meni paikalliselle mediakonsernille, joka julkaisee Hämeen Sanomia, Kaupunkiuutisia ja Viikkouutisia. Kampanjani perustui pieniin 50 palstamillimetrin kokoisiin ilmoituksiin, joissa oli kuvan lisäksi nimi, numero, nettisivujeni osoite ja tunnukseni "Vasen puolustaja", jota olen käyttänyt kaikissa 20 vuoden aikana käymissäni vaaleissa.

Aloitin lehtimainonnan ensimmäisten joukossa ja ilmoituksia julkaistiin n. 25 kertaa eli ilmoitteluni perustana olivat toistot. Olen havainnut sen vuosien varrella hyväksi. Naama painuu mieleen.

Koska pääosa vaalirahoituksestani oli vasemmistoliittolaisten ja ammatillisesti järjestäytyneiden palkansaajien sponsoroimaa, ilmoitan näin julkisesti ajavani valtuustotyössäni kaikilla tavoin näiden taustaryhmieni parasta.

Yksimielisyyden paine

Hämeenlinnassa on vuosikymmeniä ollut tilanne, että kokoomus ja sosialidemokraatit hallitsevat kunnallispolitiikkaa yhdessä. Uudessa suurkunnassakin heidän asemansa on vahva - kummallakin on 20 paikkaa 59-jäsenisessä valtuustossa.

Eilisessä kaupunginvaltuuston kokouksessa - joka meni lähes puheitta läpi - tuli taas mieleeni ajatus siitä, mitä vaaroja pitkäaikaisella yksituumaisuudella, kaikista hyvistä puolistaan huolimatta, saattaa olla.

Kun asetelmat ja äänestyksen tulos on jo etukäteen tiedossa, vain harvat uskaltavat olla eri mieltä. Tämä koskee niin näiden suurten puolueiden kuin pienempienkin ryhmien valtuutettuja. He joutuvat silmätikuiksi.

Nykyisessä valtuustossa leimaamista joutui aika ajoin kokemaan demarien veteraanivaltuutettu Lea Savolainen. Onneksi Lealla on se verran hyvä itsetunto, ettei hän antanut sen häiritä, vaikka olikin välillä ryhmästään jäähyllä.

Nimitän tätä ilmiötä yksimielisyyden paineeksi. Kun sama voimaryhmä hallitsee liian pitkän ajan, syntyy yleinen mielipide, joka on usein paikallisten tiedotusvälineiden tukema, jonka mukaan suuren ryhmittymän tekemät ratkaisut ovat ainoita oikeita.

Se, joka uskaltaa asettua vastustamaan näitä ratkaisuja, on helppo leimata häiriköksi, veneen keikuttajaksi ja ties miksi.

24/7

Olin nuorena miehenä osuuskaupan myymälänhoitajana eräässä pikkukylässä ja asuin samassa talossa, jossa kauppa sijaitsi. Myymälä suljettiin klo 17, mutta kyläläiset eivät paljon aukioloajoista piitanneet.

Moni kävi asioimassa illalla sulkemisajan jälkeen eikä ollut harvinaista, että joku herätti minut aamuyölläkin antamaan askin tupakkaa ja pullon pilsneriä.

Palvelualan ammattiliitto PAM antoi vuosien jälkeen periksi kauppojen sunnuntaiaukiolokiistassa kun sai sopimukseen korvaukset epämukavasta työajasta. Pikkukaupat saavat olla auki vaikka ympäri vuorokauden.

Kun olin töissä rakennuksilla, töitä tehtiin seitsemästä neljään, paitsi jos oli poikkeuksellisesti joku valu tms. joka oli tehtävä ylityönä. Nykyään työmailla on täydet valot päällä yötä myöten ja viikonloppuina kun pikku-urakoitsijat ahkeroivat.

Olemme siirtymässä kovaa vauhtia amerikkalaistyyppiseen 24/7 yhteiskuntaan, jossa kaikki pyörät pyörivät ympäri vuorokauden seitsemänä päivänä viikossa. Työ- ja virkasuhteissa olevilla on vielä turvanaan jonkinlainen työaikalaki, mutta pienyrittäjät, jollaisia meistä kaikista pyritään tekemään, ovat kusessa.

Harjuniemen Matti 50 vuotta

Rakennusliiton puheenjohtaja Matti Harjuniemi täyttää tänään 50 vuotta. Lämpimät onnitteluni!

Matti on mielestäni tämänhetkisistä ammattiliittojen puheenjohtajista parasta A-luokkaa ja olisi pätevin henkilö SAK:n puheenjohtajaksi Ihalaisen jälkeen ellei kuuluisi väärään puolueeseen. Hänellä on kokemusta ay-opettajana, perusduunarina sekä toimitsijana, on selkeäsanainen, asiallinen ja asioihin perehtyvä sekä reilu.

Olen tuntenut Matin jo 80-luvulta lähtien, jolloin hän toimi opettajana Siikaranta-opistossa. Kävin silloin Siikarannassa useilla kursseilla. Siikarannasta Matti lähti rohkeasti kirvesmiehen hommiin pahimman laman aikaan ja sai silti hyvin töitä pääkaupunkiseudulta.

Syntymäpäiväkirjoituksissa ei ole mainittu, että Matti rakensi myös perheelleen talon Hämeenlinnan Käikälään, jossa Harjuniemet asuivat useita vuosia, kunnes joutuivat muuttamaan takaisin Helsinkiin kun Matti valittiin Rakennusliiton puheenjohtajaksi.

Muistelen erityisen mielelläni sitä, että Harjuniemen Matti oli useissa vaaleissa tukiryhmäni jäsenenä.